Lopuksi, pahoittelut ja kiitokset!

Viikon 28 jälkeen onkin jäänyt kirjoittelut kirjoittamatta. Pahoitteluni kaikille, jotka seurasitte blogiani ja mahdollisesti odotitte vielä uusia päivityksiä.

Tiivistelmänä voisin kertoa, että loppu matkakin meni kuitenkin hienosti. Toinenkin isäntäperhe oli mukava, ja elämä De Haanissa hienoa. Amsterdamkin oli upea paikka.

Pääsin turvallisesti ja onnellisesti kotiin ja nyt onkin yli kuukauden päivät vietetty Suomessa. Belgiaan päin ei ole juurikaan tullut oltua yhteyksissä, muutama viesti on kuitenkin vaihdettu. Tuskin päivääkään vielä on mennyt, etten olisi reissuani muistellut.

Ensi kuussa tarkoituksena olisi mennä puhumaan paikalliselle LC klubille matkastani ja kirjoittaa kertomus LC:n julkaisemaan Kokemäen Joulu -lehteen. Siispä vinkkinä kaikille jotka jäitte kaipaamaan tarinoita loppumatkastani: ostakaa Kokemäen Joulu 20210 (samalla tuette mm. nuorisovaihtotoimintaa ja tarjoatte jollekin nuorelle ikumuistoisen kokemuksen).

Kiitän kaikkia Blogiani seuranneita ja toivotan hyvää syksyä!

Terveisin Eetu

Kuulumisia viikolta 28

Tervehdys, hyvä tovi taas kerinnyt vierähtämään viimeisimmästä kirjoituksestani. Nyt on käynyt niin, että viikko on ollut niin kiireinen, etten ole edes kerinnyt kirjoittamaan tai sitten kun aikaa olisi ollut, en ole enää jaksanut. Viikon 28 alkua häiritsi hieman sateet ja huonot kelit. Vietimmekin maanantain 12. päivän vain pysytellen Kortrijkissa. Aamupäivän pysyttelimme sisällä, mutta sateen tauotessa lähdimme pyöräilemään keskustaan. Sain pyörän lainaksi Aurelien ystävältä. En kyllä usko, että vakuutusyhtiöni olisi halunnut päästää minua sen surmanloukun selkään, sillä pyörä nyt ei ollut loistokunnossa tyhjine renkaineen ja erikoisine jarruineen. No, pyörällä kuitenkin päästiin liikkeelle, vaikka meinasin kaatua auton alle ja ajoin yhtä ovea päin. "Hyvä" tuurini sai jatkoa, kun pieni sadekuuro yllätti. En ole varmaan koskaan kokenut niin voimakasta sadetta. Olin läpikotoisin märkä muutamassa sekunnissa; sain perillä kotona kaataa vedet pois kengistäni. Tutustumiskierrokseni Kortrijkkiin jäi siis melko lyhyeksi. Myöhemmin samalla viikolla kävimme kuitenkin tarkastelemassa Kortrijkin luokkaeroja ajelemalla ensin hienostoalueella ja sen jälkeen käymällä heikommassa asemassa elävien asuinalueella. Ero oli valtava. Illalla menimme käymään vielä Karinin ja Aurelien kanssa paikallisessa ravintolassa syömässä.

Tiistaina otimme Karinin kanssa Audin allemme ja ajelimme Antwerpeniin. Ensin olimme aivan eksyksissä, mutta onneksi saimme apua ystävälliseltä mieheltä (oli muuten suomalaisen Kone -yhtiön palveluksessa) joka opasti meille oikean tien. Antwerpenissa kävimme ensiksi katselemassa kadulla, jossa oli hyvin vanhoja ja persoonallisia asuintaloja. Tämän jälkeen veimme auton parkkiin parkkihalliin ja lähdimme kävelemään keskustaan. Tiemme kulki läpi mahtavan ja valtavan juna-aseman, sekä vilkkaan ostoskadun (löysin NewYorkerinkin, mutta emme poikenneet käymään siellä) Sen jälkeiset tunnit olivatkin lähinnä kävelemistä ja vanhojen, kauniiden rakennusten ihailua. Niistä ei paljon ole kirjoitettavaa, kuvat kertovat taas enemmän.

Rehellisesti sanottuna käveleminen alkoi jo pikkuhiljaa tympiä ja minua väsytti. En olisi jaksanut enää yhtäkään museota, kirkkoa tai mitään muutakaan. En kuitenkaan myöntänyt tätä Karinille, ja onneksi en niin tehnytkään sillä etsimme vielä yhden museon, ja se todella vakuutti ympäristöllään. Saavuimme pienelle, rauhalliselle aukiolle, jota reunusti joka puolelta kauniit, vanhat rakennukset. Yhdellä seinämällä oli suihkulähde jonka reunalla pari tyttöä istuskeli, kauempana oli toinen seurue. Aukiolla oli puu, jonka alla, penkillä nuori mies soitti kauniisti viulua. Yhdellä aukion seinustalla, oli kaksi pientä kuppilaa jonka terasseilla ihmiset nauttivat rauhallisesta ilmapiiristä. Mekin Karinin kanssa menimme nauttimaan virvokkeita toisen kuppilan terassille. Ice Tea valintani mietitytti Karinia, ja hän ehdottikin, että maistaisin belgialaista olutta. Niin sitten tilasinkin Hoegaarden oluen, mikä olikin täysin oikea valinta siinä vaiheessa päivää. Lepotaukomme jälkeen jatkoimme matkaamme takaisin autolle. Matkalla löysimme Antwerpenin yliopiston oven, joka parahaksi juuri avattiin, joten pääsimme kurkistamaan sen sisäpihalle.

Antwerpenista tullessamme kello taisi olla jo seitsemän - kahdeksan pinnassa, mutta päivä ei ollut vielä pulkassa. Poikkesimme nopeasti kotona noutamassa minun uimakamppeeni ja jatkoimme matkaamme Aurelien ystävän, Ninan luokse, jossa oli grillausilta ja mahdollisuus uimiseen. Aurelie oli mennyt paikalle jo aikaisemmin, koska minulla meni Antwerpenissa niin myöhään. Nina asusteli Kortrijkin paremmalla alueella ja heillä olikin hieno, moderni talo.

Aurelien kaverit: Nina, Emma, Vici, Axelle… ottivat minut hienosti vastaan ja meillä olikin hauska ilta. Uimaan emme kuitenkaan uskaltautuneet, sillä ilma viileni nopeasti illan myötä. Nautimme kuitenkin grilliherkuista ja tytöt mm. tenttasivat Belgia tietouttani. Olin aivan surkea. Pääkaupunki sentään meni oikein. Eivät tytöt silti sen parempia olleet Suomen tietoineen. Illan aikana tapasin myös toisen paikallisen Lions Clubin jäseniä, joihin myös Ninan isä kuuluu. Clubi ei kuitenkaan ole se samainen, joka on minut ottanut vastaan. Samaa suurta kansainvälistä organisaatiota kuitenkin edustaessamme kävimme Aurelien kanssa esitäytymässä. Oli jo myöhäinen yö, kun lähdimme kotiin Ninan kyydillä.

Keskiviikkona huono sää jatkui. Olimme keskustelleet mahdollisuudesta käydä Ranskan puolella Lillessä useampaan kertaan, mutta huonon sään takia päätimme jäädä kotiin. Karin tunsi syyllisyyttä, että minun pitää vain kököttää sisällä. Minulle taas se oli ihan ok juttu, ja kerroin pahoittelujen olevan turhaa. Vietimme siis koti päivän. Poikkesin kyllä kahdesti Karinin kanssa käymään supermarketissa ja taisin jaksaa päivän aikana jopa kaivaa mukaani ottamani filosofian koulukirjan ja lueskella sitä muutaman kymmenen sivua. Illalla söimme pastaa ja myöhemmin katsoimme vielä leffan.

Torstai valkeni jo paremman sään merkeissä. Karinin piti työskennellä tavallista pidempään viimeisenä työpäivänään, ennen Espanjaan lomalle lähtöään, joten päiväni alkoi oikeastaan vasta kolmen aikaan iltapäivällä, kun hän tuli töistä. Heti hänen tultuaan lähdimme kohti Ieperiä. Siellä kävimme Ensimmäisestä maailmansodasta kertovasta museossa. Ihan kiinnostava paikka ja paljon oli nähtävää: vanhoja aseita, varusteita, oikeaan mittakaavaan rakennettu bunkkeri… Museosta matkamme jatkui vaikuttavalle Ensimmäisessä maailmansodassa liittoutuneiden puolella taistelleiden sotilaiden hautausmaalle ja muistomerkille. Tuhansia vaaleita hautakiviä, komeita monumentteja.

Kiertelyn jälkeen ajoimme belgialaisia vastaan taistelleiden, saksalaisten, hautausmaalle. Ei liene yllätys, ettei tämä hautausmaa ollut läheskään ensimmäisen veroinen. Synkkä paikka; latteita, mustia hautakiviä, siellä täällä kolme pientä ristiä. Saksalaisten hautausmaalla emme kauaa kuhnineet vaan jatkoimme matkaamme lähemmäs Ieperin keskustaa. Täällä kävimme myös Ensimmäisessä maailmansodassa kuolleiden muistomerkillä. Muistomerkillä soitetaan joka päivä "Last Post" kunniasoitto klo 20.00. Onnistuimme ajoittamaan vierailumme siihen aikaan. Onneksemme muistomerkillä oli jotain muutakin menossa; walesilainen nuoriso-orkesteri oli saapunut esiintymään sinne, ja paikalla suoritettiin myös seppeleen laskuja. Tungos oli melkoinen, ja oman jalansijan pitäminen oli hankalaa. Eturivistä pudottiinkin sitten kolmosriviin. Musiikin kuuntelua se ei silti haitannut, vaan ilmoille kajahteli mahtavaa sotilas- ja marssimusiikkia. Partiolaisten marssiessa laskemaan seppelettään kylmät väreet kulki pitkin ihoa.

Loppujenlopuksi tilaisuus oli nopeasti ohi, ja ihmisjoukko kaikkosi paikalta. Niin mekin lähdimme ajelemaan takaisin Kortrijkiin. Kotiin päästyämme Karin alkoi laittaa illallista: simpukoita ja belgialaisia (ranskalaisia). Olin yllättynyt Karinin ja Aurelien jo kahdesti sen ruuan suhteen: en ollut ennen syönyt simpukoita muuta kuin pizzassa ja että meillä Suomessa ranskalaiset valmistetaan uunissa. Simpukat tekivät kyllä kauppansa erinomaisesti. Herkullista. En ole suuri ranskalaisten ystävä, mutta kyllä aidot, kotona valmistetut belgialaiset ranskalaiset upposivat ihan mukavasti. Taas ilta oli vierähtänyt pitkälle, kun illallinen oli syöty.

Aurelie kyseli tahtoisinko lähteä hänen kanssaan käymään baariin. Kumpikaan meistä ei ollut hirveän innostunut, mutta hyvillä fiiliksillä päätimme kuitenkin lähteä. Jokaisen baarin edessä oli laumoittain ihmisiä, niin siinäkin minkä eteen me jäimme. Pöydän ympärillä seisoskeli joukko nuoria miehiä, ja liityimme heidän seuraansa. Taas kerran, kuten aina kun tapaan uusia ihmisiä täällä, joku kysyy mitä pidän Belgiasta. Ja aina sama vastaus: It is great! Meidän piti seisoskella pihalla, sillä koko seurueemme ei päässyt sisään koska yhdellä pojalla oli urheilusortsit jalassa, sillä hän oli tulossa pelaamasta tennistä. Ilta meni mukavasti, hieman maistellen belgialaista olutta, jutellen uusille tuttavuuksille. Belgialaiset ovat aivan mahtavia ihmisiä.

Lopulta yksi pojista lähti kotiin urheilukamppeineen ja me siirryimme sisälle, jossa tapasin lisää uusia tyyppejä. Kovin kauaa emme tainneet sisällä pysytellä, kun päätimme lähteä kotiin nukkumaan (tai itse asiassa Aurelie taisi päättää).

Perjantaina Karin lähti siskonsa kesäasunnolle Espanjaan, joten hyvästelin hänet aamulla. Mahtava ihminen, jonka kanssa tulin loistavasti toimeen. Heitettyään äitinsä juna-asemalle Aurelie lähti juoksemaan kaverinsa Lucasin kanssa. Minua hän ei saanut mukaansa, joten jäin kotiin tietokoneelle. Heidän palattuaan pääsin edellisenä iltana tapaamani Lucasin Audin kyytiin. Koska en tiedä autoista mitään, en nolaa itseäni kertomalla sen tehoista, mutta kyllä siitä niitä löytyi. Harmiksemme sen tehojen kokeileminen jäi melko vähiin liikenteen ruuhkan vuoksi.

Ensimmäinen viikkoni alkoi olla lopuillaan Belgiassa, joten pian tuli aika vaihtaa asuntoa. Lauantaina oli tarkoitus muuttaa Aurelien isän, Georgesin luokse. Georges oli kutsuttu vanhalle purjehdus klubilleen Knokkeen, ja Aurelie ja minut siinä sivussa. No tietty taso pitää klubillakin olla, joten päätimme Aurelien kanssa lähteä ostamaan minulle uuden paidan. Ensin oli hieman epäselvää mitä halusin, mutta kertomalla toiveistani ja Aurelie ideoistaan pääsimme ihan kiitettävään lopputulokseen. Paitaa etsiessämme selvisi, että tarvitsisin myös uudet housut, ja kengätkin, uusi vyökin tarvittaisiin. Shoppaillessamme in Kortrijkissa, upouudessa ostoskeskuksessa, Lucas saapui avuksemme ja seuraamme. Hänestä oli iso apu, sillä hän tiesi mitä tarvitsisin. En voi väittää, etteikö hän olisi vaikuttanut ostopäätöksiini, sillä vaatteiden perusteella olisimme lopulta menneet kaksosista.

Palvelu ainakin pelasi kaupoissa, sillä housukaupassa sain varsin yksilöllistä palvelua ja aikas mukavat alennukset. Ehkä sekin hieman vaikutti, että myyjä oli Aurelien vanha kaveri. Kenkiä ostaessani pääsin taas henkilökunnan vessaan vaihtamaan vaatteitani, jotta näimme sopiiko kengät muuhun asukokonaisuuteen. Olemalla hieman pihi ja Aurelie ja Lucas tarkkoja löysimme koko vaatekerran varsin edullisesti. En ollut nähnyt Aurelia vielä kertaakaan niin iloisena kuin silloin kun löysimme kaikki vaatteeni. No pitihän ne näyttää sitten myös Aurelien poikaystävälle Benjamille, joten kotimatkalla poikkesimme sinne. Kotona taas otettiin hieman kuvia, että saatiin näyttää kavereille Suomeen Facebookissa mitä tuli löydettyä. Myös Nina oli kuullut shoppailureissustamme ja halusi nähdä minut. Illalla lähdettiin sitten ajamaan Ninan luokse. Ihan positiivinen reaktio tuli, samoin Viciltä, joka saapui hieman myöhemmin. Myös Bruno, Ninan isä, oli vakuuttunut "niice, niice" kommentteineen. Paras reaktio tuli kuitenkin Ninan äidiltä, joka oli selkeästi yllättynyt ja hämmästynyt, ehkä olni muuttunut hieman tiistaisesta tapaamisestamme. Illan vietimmekin sitten Ninan luona leffan Disturpia katsoen. Kotiin palattuamme menin nukkumaan viimeisen kerran omaan sänkyyni siinä talossa.

Lauantaina oli aika muuttaa Georgesin luokse. Aamupäivä meni pakatessa ja muuttaessamme. Puolenpäivän aikaan lähdimme tutustumaan Bruggeen. Ilma pysyi aika koleana koko kaupungissa vierailumme ajan. Päivä Bruggessa oli sitä perinteistä kävelemistä ja kuvien ottamista. Hieman vaihtelua ohjelmaan toi jokiristeily, joka olikin ihan mukava kylmästä säästä huolimatta.

Bruggesta jatkoimme matkaamme rannikolle Knokkeen, jossa menimme purjehdus klubille. Eksoottinen kokemus oli vaihtaa vaatteita kadunreunassa ja autossa. Viereinen leikkikenttä sai pelkäämän, että meidät pidätetään itsensä paljastelusta lapsille. Vaihdoin vaatteeni siis pääasiassa autossa. Vaatteemme vaihdettuamme (ja unohdettuani puhelimeni ja rahani autoon) kävelimme rantakadulle. Ilma oli vieläkin hieman kolea ja synkkä, joten ensivaikutelma rannikkoon ei ollut mitenkään erikoinen. Pysähdyimme nauttimaan virvokkeita ja pieniä herkkuja rantaravintolaan. Ravintolan terassilla istuessamme sää alkoi parantua ja pilvet väistyivät auringon tieltä. Kävelimme pitkin rantakatua pienen tovin, kunnes palasimme jo aikaisemmin ohittamallemme klubille. Täällä oli paljon Georgesin ja Aurelien tuttuja ja juttua heidän keskensä riitti. Itse keskityin nauttimaan ruuasta, tärisemään kylmissäni ja hymyilemään ihmisille. Suoraan sanottuna klubilla oli tylsää, ensimmäistä kertaa olisin todella halunnut osata kieltä. Paljon ei olekaan siis klubilta kerrottavaa, vaikka muutaman tunnin siellä vietimmekin. Loppuilta kuitenkin pelasti päiväni. Lähdimme nimittäin Georgesin ystävän pojan kyydissä Aurelien kanssa baariin. Ensimmäinen paikka oli täpösen täynnä porukkaa, onneksi terassilla oli tilaa. Ei se sitten haitannut vaikka kylmyys siellä olikin kiusana, kun seura oli mukavaa. Tarina jatkuu lauantain ja muunkin osalta seuraavassa osassa…

Brysselissä 11.7. kera kuvamateriaalin

Hyvin nukutun yön jälkeen sunnuntai aamuna lähdimme Karinin kanssa ajelemaan Brysseliin. Ensimmäinen vierailukohteemme oli Atonium. Vuoden 1958 maailmannäyttelyyn rakennettu monumentti, joka esittää raudan kiderakennetta - 165 miljardia kertaa suurempana.

Vierailimme myös sisällä Atoniumissa, sain käyttööni laitteen josta saatoin kuunnella suomenkielistä opastusta. Aulan työntekijä ei kylläkään tiennyt, että suomi on kieli, joten aluksi oikeiden kieliasetusten valitseminen oli hankalaa. Atonium ei sisältä ollut mikään kovin erikoinen. Mielenkiintoisinta sisällä olivat maailmaannäyttelyyn osallistuineiden maiden paviljonkien pienoismallit. Myös pallojen välillä menevät jyrkät rullaportaat jäivät mieleen. Atoniumissa esillä ollut näyttely belgialaisista maahanmuuttajista ei sen sijaan oikein auennut minulle.

Atoniumista jatkoimme matkaamme St. Michaelin Katetraaliin. Rakennus oli ulkoapäin upea, samoin näkymä sen portailta kaupunkiin. Sisältä katedraali oli vielä mahtavampi. Varsinkin uskomattoman taidokkaat lasimaalaukset tekivät vaikutuksen.








Katedraalilta ajoimme hieman lähemmäs keskustaa. Parkkipaikkamme läheisyydessä hyöri muutama poliisi, jotka eivät näyttäneet varsinaisesti tekevän mitään. Pian paikalle saapui punainen auto, josta nousi ulos pari miestä sinisissä haalareissa, joiden selkämyksessä luki "pompiers". Enhän minä nyt voinut arvata, että miehet olivat palomiehiä, vaan luulin, että he olivat jotakin pomminpurkajia. Hieman pelästyinkin, että uskaltaako siihen jättää edes autoa. Karin taas oli enemmän huolissaan, että onko parkkipaikka maksullinen. Eipä sitten ollut.

Saatuamme auton parkkiin kävelimme Brysselin historialliselle (ja nykyisellekin) pääaukiolle, Grand Placelle. Siellä oli monia upeita vanhoja rakennuksia. Kuvat kertovat varmasti enemmän. Ennen aukiolle menoa kävelimme Queen's Galleryn läpi, joka on lasikattoinen kauppa- ja kävelykatu. Siellä poikkesimme myös Tintti kaupassa, olihan Tintin luoja Herge belgialainen.
Grand Placelta kävelimme "Manneken Pis" eli "Pissaava poika" patsaalle. Patsas on yksi Brysselin suosituimmista nähtävyyksistä. Itse yllätyin, että se oli niin pieni, vain 60 senttimetriä. Tämän kuuluisuuden tavattuamme kävelimme ympäri keskustaa hyvän tovin. Koska en muista paikkojen nimiä ja olen liian laiska tarinoimaan, niin lisään vain muutaman kuvan.













Brysselistä tullessamme haimme Aurelien isänsä luota ja jatkoimme matkaamme suoraan Genttiin. Gentissä poimimme kyytiin vielä Karinin äidin, maailman energisimmän mummon, ja ajelimme mukavaan, rauhalliseen kiinalaiseen ravintolaan. Nautimme kiinalaista ruokaa; riisiä, kanaa ananaskastikkeen kanssa ja ankkaa. Mummo jatkoi samaa linjaa kuin muutkin sukulaiset, hyvin mukava ja reipas ihminen. Hänen seurassaan tunsi itsensä osaksi perhettä.

10.7. Matka alkaa!

Ensimmäinen päivä takana. Kunniallahan siitäkin sitten lopulta selvittiin. Heräsimme vanhempieni kanssa yöllä 2.30 (tai itse heräsin kännykkäni aika-asetusten takia jo 1.30). Varttia yli kolmen hyvästelin kotini ja lähdimme ajelemaan kohti Helsinki-Vantaata, noudettuamme toki siskoni kyytiin sitä ennen. Matka lentokentälle sujui yllättävän hyvin ja jouhevasti. Matkalla pysähdyimme Karkkilan ABC:lle pitämään taukoa. Lentokentällä parkkipaikan löytäminen oli melkein päivän vaikein tehtävä, lopulta sekin löytyi ja astuimme ulos autosta kellon ollessa 6.27.

Terminaalissa toimimme pitkälti siskoni opastuksella, joka löysi minulle oikean lähtöselvitystiskin. Jonot olivat pitkät ja odotteluun vierähti tovi. Tiskintäti neuvoi minut vähemmän ruuhkaiselle turvatarkastuspisteelle, joten siellä ei tarvinnut turhia seisoskella. En kuitenkaan kipaissut välittömästi turvatarkastukseen vaan vietin vielä hetkisen vanhempieni ja siskoni kanssa. 8.45 hyvästelin saattajani ja kävelin porteista läpi, ei tullut huomautettavaa.

Ensimmäiseksi kansainvälisellä puolella lähdin etsimään omaa porttiani, joka löytyikin helposti ja nopeasti. Muutama minuutti oli vielä aikaa katsella ympärilleen, joten kulutin ajan ostaen Hesarin ja Suomi-rannekkeen, sekä tutkiskellen Stockmannin turistimyyntituotteita. Palasin portilleni hyvissä ajoin ja ehdin (herrasmiehenä) palauttamaan takin neitokaiselle, joka unohti sen penkille viereeni. Sama tyyppi istui koneessakin vieressäni, tosin käytävän toisella puolen. Koneeseen menimme kentän läpi bussilla. Koneessa oli melkoisesti tyhjää tilaa, ja itsekin sain olla väljästi käytäväpaikalla. Penkkirivin keskimmäinenkin paikka oli tyhjä, ja ikkunapaikalla istui ulkomaalainen mies, jonka kanssa tulikin hieman autettua toisiamme. Hän tarjosi minulle aamiasleipänsä.

Lento sujui kaiken kaikkiaan oikein mukavasti; nousu, matka ja lasku olivat tasaista kyytiä ilman ongelmia. Päivän suurin ongelma syntyi, kun poistuimme koneesta ja oli aika lähteä noutamaan laukkuja. Brysselin lentokenttä on valtava, ainakin siltä se tuntui kokemattoman reissaajan silmissä. Tajusin nopeasti, ettei minulla olisi toivoakaan löytää laukkuani yksin. Vessan ulkopuolella bongasin samalla lennolla olleen suomalaismiehen ja kysyin häneltä neuvoa. Mies vaimoineen ei kuitenkaan omannut sen suurempaa tietoa kuin minäkään, mutta sain kuitenkin lyöttäytyä heidän seuraansa. Yhdessä haahuilimme pitkin lentokenttää, etsien laukkuhihnaa.

Rullaportaissa takaamme kuulin tuttua puhetta, kun toinen suomalaispariskunta oli perässämme. Mainitsin sitten heille olevamme myös suomalaisia ja näin saimmekin laukunmetsästysseurueeseemme kaksi henkilöä lisää. Tällä kokoonpanolla laukkummekin löytyivät. Nyt vain piti löytää tie ulos ja omalla kohdallani vastaanottajani. Ensimmäinen pariskunta lähti junalle, joten tiemme erkanivat. Suomalaisrouva kuitenkin ehdotti, että jatkaisin matkaa ulos toisen pariskunnan kanssa, ja näin teimmekin. Valoimme suomalaista yhteishenkeä etsiessämme tien pihalle, ja uloskäynnin löytyessä kiittelin auttajiani.

Ulos astuessani siniristilippu pisti välittömästi silmääni. Aurelie heiluttelikin jo aidan takana. Ripein askelin kävelin hänen ja äitinsä Karinin luokse. Esittäydyimme ja lähdimme etsimään heidän autoaan, tehtävä ei ollut helppo valtavassa parkkihallissa. Vihdoin auto kuitenkin löytyi ja matka kohti Kortrijkkia kohti saattoi alkaa. Autossa ja myöhemmin päivällä pääsin vastailemaan kysymyksiin lähes kaikilta elämänaloilta; mistä musiikista tykkään, harrastanko urheilua, mitkä ovat perheenjäsenteni nimet, osaanko muita kieliä, millainen ilma Suomessa oli, onko siellä talvella kylmä, mitä vanhempani tekevät työkseen. Alun jutustelun jälkeen väsymys vei voiton ja nukuin hetken autossa.

Myöhemmin perillä "kotonani" sain opastetun kierroksen talossa, söimme hieman välipalaa ja minä painuin taas untenmaille. Talo on tyypillinen belgialainen paritalo, hyvin paljon samaa kuin englantilaisissakin taloissa; kokolattiamattoa ja hassun kokoisia kodinkoneita typeriin paikkoihin sijoitettuina. Valittamista minulla ei juurikaan talosta silti ole, sain käyttööni Aurelien makuuhuoneen, joten yksityisyyttäkin riittää. Ainoita miinuspuolia on talon likaisuus, Karin ei ole siivousihmisiä sanojensa mukaan; kuumuus, makuuhuoneessa on melkoisen lämmin, joten nukkuminen on hikistä puuhaa; sekä melu, lämpimän ilman takia ikkunaa pitää pitää auki ja aivan talon vieressä kulkee vilkas tie, joten autojen äänet kantautuvat hyvin kuuluvasti huoneeseeni.

Päiväunieni jälkeen Aurelie ilmoitti, että lähtisimme kyläilemään hänen tätinsä ja tämän miehen luokse. Niinpä menin käymään suihkussa ja valmistauduin kyläilyyn. Saatuani itseni valmiiksi päätin, että on aika antaa Suomesta ostamani tuliaiset Aurelielle ja Karinille. Karin puuhasteli keittiössä viedessäni pienen lahjakassin hänelle. Yllättyneenä hän alkoi tutkiskella sitä. Kassista löytyi kahta lajia salmiakkia, Jenkki xylitol purkkaa, Fazerin ruisleipää, englanninkielinen Kokemäki-esite, Aaltomalja, Kokemäen mainoskynä – ja avaimenperä, sekä postikortti.

Eniten mielenkiintoa herätti ruisleipä, Aaltomalja ja Kokemäki-esite, varsinkin sen ilmakuva, jossa näkyi Kokemäen vehreys ja joki. Karin oli ylpeä tuntiessaan jo entuudestaan Alvar Aallon, mikä ei ole kyllä sinänsä ihme, onhan hän maisema-arkkitehti. Lisäksi lintuneulan esiintyminen sekä esitteessä, että avaimenperässä sai aikaan kysymyksiä. Onneksi esitteessä kerrottiin siitäkin hieman.

Tuliaisten jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Karinin siskon kotia. Ajomatka kesti varmaan jotakin noin 45 minuuttia. Moottoritiet ja autojen sulavaliikkeinen käyttäytyminen ruuhkaisessakin liikenteessä on pieni ihmettelyn aihe. Karinin sisko (en oppinut hänen nimeään) ja Philip asuivat 1700-luvulla rakennetussa maalaistalossa pienessä kylässä. Talo oli upea, siellä oli paljon antiikkia, ja kaikki oli hyvin vanhaa.

Suunnitelmissa oli grillata ulkona, mutta kova vesisade ja voimakas ukkonen ajoivat meidät sisätiloihin. Se ei kuitenkaan tunnelmaa haitannut, sillä isäntäpari oli mahtava. Hieman kajahtaneen oloinen isäntä ja ystävällinen emäntä. Nautimme hieman mehua ja viiniä ennen ruokailua keskustellen samalla Suomesta. Syömään siirryimme ruokasalin puolelle, saimme nauttia alkupalaksi salaattia ja isoja katkarapuja vartaassa. Ihmettelin miksei Philip syönyt lainkaan, ja niin ihmetteli Aureliekin, joka kuvitteli ilmeisesti alkuruoan olevan ainut ateria.

Pääruuaksi saimme kuitenkin vielä lihaa, ilmeisesti nautaa. Sen kanssa nautimme salaattia, ja valkosipuli-tomaatti kastiketta. Belgialaiset juttelivat välillä myös ranskaksi ja hollanniksi, mutta lähes aina joku kehotti ottamaan minut huomioon vaatimalla kieleksi englantia. Jutustelimme sitten Suomen niiin mahtavasta luonnosta, emäntämme kertoi purjehdusreissustaan jonka yksi etappi oli Suomessa sekä samalla tuli käsiteltyä mitä tahtoisin tehdä lukion jälkeen, Belgian kielitilanne ja sen vaikutus politiikkaan, Suomen NATO-jäsenyys ja Venäjän vaikutus siihen ja Suomeen. Belgialaiset "sukulaiset" yllättyivät kuullessaan Suomen olleen osa Venäjää ja hämmästelivät Talvisodan epätasaisia voimasuhteita.

Ainakin suomalaisittain pitkän kaavan illallisen jälkeen oli aika palata Kortrijkkiin. Koska Karin oli nauttinut hieman viiniä, Aurelien piti ajaa takaisin kotiin. Onnistuimme ajamaan yhdestä liittymästä harhaan, mutta se ei ollut ongelma ja pääsimmekin turvallisesti takaisin kotiin. Aurelie lahti kavereineen viela ulos, mutta mina menin raskaan paivan paatteeksi nukkumaan.

Lähtö lähestyy

Huhhuh, blogi ei ole aikoihin toiminut kunnolla, joten en ole siis päässyt päivittämään tätä. Ensi yönä on sitten aika lähteä ajamaan kohti Helsinki-Vantaata, lento lähtee 9.10 ja perillä Brysselissä pitäisi olla 10.45. Aurelie on luvannut tulla äitinsä kanssa vastaan lentokentälle kera nimikyltin ja Suomenlipun.

Laukut on pakattu, puhelinnumerot Aurelien kanssa vaihdettu, tuliaiset ostettu... Jotakin on kuitenkin takuulla unohtunut. Tuliaisiksi vien paikallisille klubeille LC Kokemäen viirin, Suomen LC Youth Exchange viirin, aikaisemmin mainitsemani kirjan, LC Kokemäen julkaiseman "Kokemäen Joulu 2009" -lehden, sekä niin englannin-, kuin suomenkielisiäkin esitteitä kotikaupungistani. Lisäksi vien kaupungilta pyytämiä mainostuotteita, kuten avaimenperiä ja pinssejä.

Isäntäperheille vien Iittalan, Alvar Aallon muotoilemat Aaltolasimaljat, perinteisiä suomalaisia tuotteita kuten salmiakkia ja xylitol purukumia, sekä Fazerin suklaata. Saa nähdä peittoaako se kuuluisaa belgialaista suklaata. Kaupungin mainostuotteita ja esitteitä riitti myös isäntäperheille.

Nyt pitää mennä jatkamaan viimehetken järjestelyjä. Seuraavan merkinnän kirjoittelenkin Belgiasta. Katsotaan nyt miten saan siellä nettiä käyttööni. Veljeni miniläppärin ainakin otan mukaani.

Näkemisiin

- Eetu


P.S. Palaute on aina tervetullutta, oli se sitten kritiikkiä tai kehuja. Varsinkin omalla nimellä tai kasvotusten esitetty palaute on rakentavaa. Kiitokset siis siitä. Ja korjattakoon nyt tuo virhe, johon en uskonut kyllä kenenkään puuttuvan, eli 14.6. julkaisemassani merkinnässäni puhuin Antwerpistä vaikka kaupungin nimi on suomenksi Antwerpen. Antwerp on kaupungin englanninkielinen nimi. Sekaannus sattui, koska puhun kaupungeista belgialaisten kanssa tietenkin englanninkielisillä nimillä.

Isäntäperheet

Enää 26 päivää jäljellä Suomen maassa. Kuten jo aikaisemmin kerroinkin, kummatkin isäntäperheeni ovat ottaneet minuun jo yhteyttä. Jotakin pientä voisin perheistäni kertoa.


Ensimmäiset kaksi viikkoa vietän siis Kortrijkissa. Siellä minua odottelee vuonna -54 syntynyt isukki Georges, hänen 19-vuotias tyttärensä Aurelie ja hänen äitinsä, jonka ikää tai nimeä en muuten tiedäkkään. Georges on lääkäri ja äiti on maisema-arkkitehti. He ovat eronneet, mutta Aurelien mukaan he ovat edelleen todella hyvissä väleissä ja kummatkin ovat lupautuneet viettämään kanssani aikaa ja esittelemään Belgiaa. Sitä en tiedä kumman luona nuo kaksi viikkoa vietän, mutta odottelen Aurelien vastausta siltä saralta saapuvaksi piakkoin.


Aurelie kertoi hieman myös itsestään. Hän aloittaa oikeustieteelliset, tai laki, opintonsa syksyllä yliopistossa Kentissä. Hän harrastaa golfia, kuten myös isänsä, ja lupasi, että minäkin pääsen pelaamaan, jos vain tahdon. Saapa nähdä mitä siitäkin tulee, pari lyöntiä koulussa ei ainakaan vaikuttanut lupaavalta. Lisäksi hän harrastaa tennistä ja maahockeytä.


Sain myös kuulla, että minua ollaan valmiit kuljettamaan ympäri Belgiaa. Vierailukohteita tulee olemaan (oman tahtoni mukaan): Brysseli, Kent, Antwerp ja/tai Brugge sekä Ranskan puolelta - jonne on hyvin lyhyt matka- Lille ja Pariiiiisi! Aurelien isoäiti asuu Pariisissa, joten siinä on yksi syy miksi vierailemme siellä. Pariisin matka saattaa hyvinkin kestää vain yhden päivän, mutta parempi sekin kuin ei mitään, ja eiköhän se Eiffelin torni ainakin tule bongattua sieltä.


Ihan yhtä kattavaa tietopakettia en ole saanut De Haanissa asuvasta perheestäni. Mutta jutustelut perheen 22-vuotiaan pojan, Pieterin, kanssa ovat paljastaneet, että hänen lisäkseen perheeseen kuuluvat isä Paul, äiti Christine, 12-vuotias Lars ja 19-vuotias Annelore. Annelore on kylläkin minun vierailuni aikana nuorisovaihdossa Israelissa, joten me emme siis tule tapaamaan toisiamme.

Infotilaisuus Raumalla ja Franky

3. helmikuuta Heikki otti taas yhteyttä sähköpostitse. Kertoili lisätietoja ja esitti kutsun saapua Raumalle, 15.5. informaatiotilaisuuteen. Niinä kolmena kuukautena ennen infotilaisuutta hoideltiin normaaleja matkajärjestelyjä; katseltiin lentoaikatauluja ja -hintoja, kyseltiin Matin ja Jarin kanssa toisiltamme joko olisimme saaneet kuulla jotain uutta. Mitään suurempia ei nuorisovaihdon kannalta tapahtunut.


Vihdoin koitti 15. toukokuuta ja matka Raumalle alkoi. Olimme palanneet Prahasta 11. päivä ja automatka Raumalle kuluikin muistellessa sitä. Raumalle saavuimme hyvissä ajoin ennen kymmentä samalla porukalla, kuin oli järjestelyjä aikaisemminkin hoideltu, Matti tosi oli jäänyt auton tilan puutteessa kotiin.


Halukkaiden juotua pienet kofeiinipiristeet siirryimme SAMK:in merenkulkualan auditorioon. Lähes täpötäysi sali kuunteli Leijonien, pääasiassa Heikin, puhetta Lions toiminnasta ja tietysti nuorisovaihdosta. Paljon kerrattiin sellaista mikä oltiin jo itse luettu Lions Clubin nettisivuilta tai mistä paikalliset Leijonat olivat jo kertoneet. Heikin kommentit siitä, että saattaa hyvinkin käydä niin, että isäntäperheen voi saada tietää vasta määränpäässä lentokentällä saivat itsekunkin nieleskelemään omassa penkissään. Hän kuitenkin painotti, ettei tarvitse olla huolissaan, sillä kyllä meistä nuorista aina huolehditaan.


Lyhyiden puheiden, vitsien ja ohjeiden jälkeen meille jaettiin kaikenlaista Lions tavaraa vietäväksi tuliaisiksi kohdemaahamme. Saimme mm. Suomen Lions Clubin viirin, kolme erilaista pinssiä, hihamerkkejä, repun, kaksi kirjaa; "Leijonan jalanjälkiä" ja "Finland a cultural encyclopedia", sekä kaksi pienenpää vihkosta. Bonukseksi Heikki jakoi merenkulkualaan liittyvää kamaa. Äidin kysellessä huolestuneena lisätietoja perheestä Heikki tokaisi mieleen jääneet sanat: "Kyllä tämä poika pärjää." Toivotaan niin, ajattelin mielessäni ja hymyilin.


Noin tunnin kestäneen tilaisuuden jälkeen lähdimme ajelemaan takaisin kotiin kädet täynnä kantamuksia ja mielessä juuri kuulemamme ohjeet. Vaikka uusi tieto oli vähäistä oli mukava nähdä muitakin maailmalle lähteviä nuoria. Eipä he miltään supermiehiltä tai -naisilta näyttäneet, tavallisia tyttöjä ja poikia kuten itsekin.


Viikko Rauman reissun jälkeen, 23.5., sain sähköpostin Frankylta, belgialaiselta nuorisovaihtajalta. Hän pyysi täydentämään kaavakkeisiin tietoja, jotka talvella olivat jääneet puutteellisisiksi. Näitä olivat mm. matkavakuutuksen ja lennon tiedot. Kaavakkeita oli myös täydennelty muultakin tahoilta. Sieltä löytyi kahden belgialaisen perheen tiedot! Nimet, kotikaupungit, osoitteet, puhelinnumerot, sähköpostiosoitteet... Vihdoinkin minulla oli jotain varmaa ja konkreettista tietoa tulevaisuudestani.


Innoissani googletin Kortrijkin ja De Haanin, koittaen etsiä Google mapsista ja Street vieweristä kuvia mahdollisimman läheltä tulevaa "kotiani". Ilmakuvia kodeistani löysinkin, mutta katot eivät paljon taloista kertoneet. Huomasin niiden kuitenkin sijaitsevan mukavan näköisissä paikoissa. Ensimmäinen perhe asustelee aika lähellä Kortrijkin keskustaa, ehkä jopa keskustassa. Kortrijk on n. 75 000 asukkaan kaupunki n. 1oo kilometriä Brysselistä länteen.


Toinen perhe taas asuu De Haanissa, noin 12 000 asukkaan pikkukaupungissa luoteisessa Belgiassa. De Haan on merenrantakaupunki eikä kotoanikaan ole rannalle pitkä matka. Itseasiassa talo sijaitsee todella mukavan näköisessä paikassa; lähellä rantaa ja keskustaa, peltojen reunustamalla asuinalueella. Saapas nähdä onko kuvitelmani paikan suhteen oikeaan. En rakentele kuitenkaan mitään paratiisia, otetaan se vastaan mitä on tullakseen. Avoimin ja reippain mielin matkaan vain.


-Eetu