Enää 26 päivää jäljellä Suomen maassa. Kuten jo aikaisemmin kerroinkin, kummatkin isäntäperheeni ovat ottaneet minuun jo yhteyttä. Jotakin pientä voisin perheistäni kertoa.
Ensimmäiset kaksi viikkoa vietän siis Kortrijkissa. Siellä minua odottelee vuonna -54 syntynyt isukki Georges, hänen 19-vuotias tyttärensä Aurelie ja hänen äitinsä, jonka ikää tai nimeä en muuten tiedäkkään. Georges on lääkäri ja äiti on maisema-arkkitehti. He ovat eronneet, mutta Aurelien mukaan he ovat edelleen todella hyvissä väleissä ja kummatkin ovat lupautuneet viettämään kanssani aikaa ja esittelemään Belgiaa. Sitä en tiedä kumman luona nuo kaksi viikkoa vietän, mutta odottelen Aurelien vastausta siltä saralta saapuvaksi piakkoin.
Aurelie kertoi hieman myös itsestään. Hän aloittaa oikeustieteelliset, tai laki, opintonsa syksyllä yliopistossa Kentissä. Hän harrastaa golfia, kuten myös isänsä, ja lupasi, että minäkin pääsen pelaamaan, jos vain tahdon. Saapa nähdä mitä siitäkin tulee, pari lyöntiä koulussa ei ainakaan vaikuttanut lupaavalta. Lisäksi hän harrastaa tennistä ja maahockeytä.
Sain myös kuulla, että minua ollaan valmiit kuljettamaan ympäri Belgiaa. Vierailukohteita tulee olemaan (oman tahtoni mukaan): Brysseli, Kent, Antwerp ja/tai Brugge sekä Ranskan puolelta - jonne on hyvin lyhyt matka- Lille ja Pariiiiisi! Aurelien isoäiti asuu Pariisissa, joten siinä on yksi syy miksi vierailemme siellä. Pariisin matka saattaa hyvinkin kestää vain yhden päivän, mutta parempi sekin kuin ei mitään, ja eiköhän se Eiffelin torni ainakin tule bongattua sieltä.
Ihan yhtä kattavaa tietopakettia en ole saanut De Haanissa asuvasta perheestäni. Mutta jutustelut perheen 22-vuotiaan pojan, Pieterin, kanssa ovat paljastaneet, että hänen lisäkseen perheeseen kuuluvat isä Paul, äiti Christine, 12-vuotias Lars ja 19-vuotias Annelore. Annelore on kylläkin minun vierailuni aikana nuorisovaihdossa Israelissa, joten me emme siis tule tapaamaan toisiamme.
maanantai 14. kesäkuuta 2010
perjantai 11. kesäkuuta 2010
Infotilaisuus Raumalla ja Franky
3. helmikuuta Heikki otti taas yhteyttä sähköpostitse. Kertoili lisätietoja ja esitti kutsun saapua Raumalle, 15.5. informaatiotilaisuuteen. Niinä kolmena kuukautena ennen infotilaisuutta hoideltiin normaaleja matkajärjestelyjä; katseltiin lentoaikatauluja ja -hintoja, kyseltiin Matin ja Jarin kanssa toisiltamme joko olisimme saaneet kuulla jotain uutta. Mitään suurempia ei nuorisovaihdon kannalta tapahtunut.
Vihdoin koitti 15. toukokuuta ja matka Raumalle alkoi. Olimme palanneet Prahasta 11. päivä ja automatka Raumalle kuluikin muistellessa sitä. Raumalle saavuimme hyvissä ajoin ennen kymmentä samalla porukalla, kuin oli järjestelyjä aikaisemminkin hoideltu, Matti tosi oli jäänyt auton tilan puutteessa kotiin.
Halukkaiden juotua pienet kofeiinipiristeet siirryimme SAMK:in merenkulkualan auditorioon. Lähes täpötäysi sali kuunteli Leijonien, pääasiassa Heikin, puhetta Lions toiminnasta ja tietysti nuorisovaihdosta. Paljon kerrattiin sellaista mikä oltiin jo itse luettu Lions Clubin nettisivuilta tai mistä paikalliset Leijonat olivat jo kertoneet. Heikin kommentit siitä, että saattaa hyvinkin käydä niin, että isäntäperheen voi saada tietää vasta määränpäässä lentokentällä saivat itsekunkin nieleskelemään omassa penkissään. Hän kuitenkin painotti, ettei tarvitse olla huolissaan, sillä kyllä meistä nuorista aina huolehditaan.
Lyhyiden puheiden, vitsien ja ohjeiden jälkeen meille jaettiin kaikenlaista Lions tavaraa vietäväksi tuliaisiksi kohdemaahamme. Saimme mm. Suomen Lions Clubin viirin, kolme erilaista pinssiä, hihamerkkejä, repun, kaksi kirjaa; "Leijonan jalanjälkiä" ja "Finland a cultural encyclopedia", sekä kaksi pienenpää vihkosta. Bonukseksi Heikki jakoi merenkulkualaan liittyvää kamaa. Äidin kysellessä huolestuneena lisätietoja perheestä Heikki tokaisi mieleen jääneet sanat: "Kyllä tämä poika pärjää." Toivotaan niin, ajattelin mielessäni ja hymyilin.
Noin tunnin kestäneen tilaisuuden jälkeen lähdimme ajelemaan takaisin kotiin kädet täynnä kantamuksia ja mielessä juuri kuulemamme ohjeet. Vaikka uusi tieto oli vähäistä oli mukava nähdä muitakin maailmalle lähteviä nuoria. Eipä he miltään supermiehiltä tai -naisilta näyttäneet, tavallisia tyttöjä ja poikia kuten itsekin.
Viikko Rauman reissun jälkeen, 23.5., sain sähköpostin Frankylta, belgialaiselta nuorisovaihtajalta. Hän pyysi täydentämään kaavakkeisiin tietoja, jotka talvella olivat jääneet puutteellisisiksi. Näitä olivat mm. matkavakuutuksen ja lennon tiedot. Kaavakkeita oli myös täydennelty muultakin tahoilta. Sieltä löytyi kahden belgialaisen perheen tiedot! Nimet, kotikaupungit, osoitteet, puhelinnumerot, sähköpostiosoitteet... Vihdoinkin minulla oli jotain varmaa ja konkreettista tietoa tulevaisuudestani.
Innoissani googletin Kortrijkin ja De Haanin, koittaen etsiä Google mapsista ja Street vieweristä kuvia mahdollisimman läheltä tulevaa "kotiani". Ilmakuvia kodeistani löysinkin, mutta katot eivät paljon taloista kertoneet. Huomasin niiden kuitenkin sijaitsevan mukavan näköisissä paikoissa. Ensimmäinen perhe asustelee aika lähellä Kortrijkin keskustaa, ehkä jopa keskustassa. Kortrijk on n. 75 000 asukkaan kaupunki n. 1oo kilometriä Brysselistä länteen.
Toinen perhe taas asuu De Haanissa, noin 12 000 asukkaan pikkukaupungissa luoteisessa Belgiassa. De Haan on merenrantakaupunki eikä kotoanikaan ole rannalle pitkä matka. Itseasiassa talo sijaitsee todella mukavan näköisessä paikassa; lähellä rantaa ja keskustaa, peltojen reunustamalla asuinalueella. Saapas nähdä onko kuvitelmani paikan suhteen oikeaan. En rakentele kuitenkaan mitään paratiisia, otetaan se vastaan mitä on tullakseen. Avoimin ja reippain mielin matkaan vain.
-Eetu
Vihdoin koitti 15. toukokuuta ja matka Raumalle alkoi. Olimme palanneet Prahasta 11. päivä ja automatka Raumalle kuluikin muistellessa sitä. Raumalle saavuimme hyvissä ajoin ennen kymmentä samalla porukalla, kuin oli järjestelyjä aikaisemminkin hoideltu, Matti tosi oli jäänyt auton tilan puutteessa kotiin.
Halukkaiden juotua pienet kofeiinipiristeet siirryimme SAMK:in merenkulkualan auditorioon. Lähes täpötäysi sali kuunteli Leijonien, pääasiassa Heikin, puhetta Lions toiminnasta ja tietysti nuorisovaihdosta. Paljon kerrattiin sellaista mikä oltiin jo itse luettu Lions Clubin nettisivuilta tai mistä paikalliset Leijonat olivat jo kertoneet. Heikin kommentit siitä, että saattaa hyvinkin käydä niin, että isäntäperheen voi saada tietää vasta määränpäässä lentokentällä saivat itsekunkin nieleskelemään omassa penkissään. Hän kuitenkin painotti, ettei tarvitse olla huolissaan, sillä kyllä meistä nuorista aina huolehditaan.
Lyhyiden puheiden, vitsien ja ohjeiden jälkeen meille jaettiin kaikenlaista Lions tavaraa vietäväksi tuliaisiksi kohdemaahamme. Saimme mm. Suomen Lions Clubin viirin, kolme erilaista pinssiä, hihamerkkejä, repun, kaksi kirjaa; "Leijonan jalanjälkiä" ja "Finland a cultural encyclopedia", sekä kaksi pienenpää vihkosta. Bonukseksi Heikki jakoi merenkulkualaan liittyvää kamaa. Äidin kysellessä huolestuneena lisätietoja perheestä Heikki tokaisi mieleen jääneet sanat: "Kyllä tämä poika pärjää." Toivotaan niin, ajattelin mielessäni ja hymyilin.
Noin tunnin kestäneen tilaisuuden jälkeen lähdimme ajelemaan takaisin kotiin kädet täynnä kantamuksia ja mielessä juuri kuulemamme ohjeet. Vaikka uusi tieto oli vähäistä oli mukava nähdä muitakin maailmalle lähteviä nuoria. Eipä he miltään supermiehiltä tai -naisilta näyttäneet, tavallisia tyttöjä ja poikia kuten itsekin.
Viikko Rauman reissun jälkeen, 23.5., sain sähköpostin Frankylta, belgialaiselta nuorisovaihtajalta. Hän pyysi täydentämään kaavakkeisiin tietoja, jotka talvella olivat jääneet puutteellisisiksi. Näitä olivat mm. matkavakuutuksen ja lennon tiedot. Kaavakkeita oli myös täydennelty muultakin tahoilta. Sieltä löytyi kahden belgialaisen perheen tiedot! Nimet, kotikaupungit, osoitteet, puhelinnumerot, sähköpostiosoitteet... Vihdoinkin minulla oli jotain varmaa ja konkreettista tietoa tulevaisuudestani.
Innoissani googletin Kortrijkin ja De Haanin, koittaen etsiä Google mapsista ja Street vieweristä kuvia mahdollisimman läheltä tulevaa "kotiani". Ilmakuvia kodeistani löysinkin, mutta katot eivät paljon taloista kertoneet. Huomasin niiden kuitenkin sijaitsevan mukavan näköisissä paikoissa. Ensimmäinen perhe asustelee aika lähellä Kortrijkin keskustaa, ehkä jopa keskustassa. Kortrijk on n. 75 000 asukkaan kaupunki n. 1oo kilometriä Brysselistä länteen.
Toinen perhe taas asuu De Haanissa, noin 12 000 asukkaan pikkukaupungissa luoteisessa Belgiassa. De Haan on merenrantakaupunki eikä kotoanikaan ole rannalle pitkä matka. Itseasiassa talo sijaitsee todella mukavan näköisessä paikassa; lähellä rantaa ja keskustaa, peltojen reunustamalla asuinalueella. Saapas nähdä onko kuvitelmani paikan suhteen oikeaan. En rakentele kuitenkaan mitään paratiisia, otetaan se vastaan mitä on tullakseen. Avoimin ja reippain mielin matkaan vain.
-Eetu
torstai 10. kesäkuuta 2010
Tästä hetkestä
Pahoitteluni siitä, että tekstin tekniset asetukset vaihtelee (mm. fontin koko, tekstin asettelu). Toivon kuitenkin, ettei tämä häiritse itse tekstin lukemista. Jouduin tappelemaan kokemattomuuttani toisen blogimerkinnän kanssa äärimmäisen kauan ja moneen otteeseen, harmillista.
Yritän edetä kertomuksessani aikajärjestyksessä, mutta koska matka lähestyy, niin saan koko ajan uutta infoa. Kerrottakoon nyt näistä uusimmista uutisista. Pari päivää sitten (tässä blogissa muuten hyvin epämääräinen ajankäsite) huomasin, että joku Pieter oli lisännyt minut meseensä (Msn), mukana oli viesti jossa luki jotakin tähän tyyliin: "Majoitut meille Belgian matkallasi". Hyväksyin Pieterin listalleni ja lähetinkin hänelle lyhyen viestin, kuitenkin vasta seuraavana päivänä innostuimme juttelemaan "enemmän", eli pari lausetta. Sen verran sain kuitenkin selville, että Pieter ei ollutkaan perheen isä -kuten olin luullut- vaan vanhin, 22-vuotias, lapsi. No kömmähdyksiä sattuu, niihin pitää varmasti tottua tällä reissulla.
No, seuraava uutinen koskee myöskin tulevaa isäntäperhettäni. Facebookissa toisen perheen tytär, Aurelie, oli lisännyt minut kaverikseen. Mukavan näköinen tyttö, minua vuoden vanhempi. Näyttää elävän hyvin aktiivista ja riehakasta elämää. Mielenkiintoiset kaksi viikkoa mahdollisesti tulossa.
Palataan noihin aikaisempiin tapahtumiin taas myöhemmin.
- Eetu
Yritän edetä kertomuksessani aikajärjestyksessä, mutta koska matka lähestyy, niin saan koko ajan uutta infoa. Kerrottakoon nyt näistä uusimmista uutisista. Pari päivää sitten (tässä blogissa muuten hyvin epämääräinen ajankäsite) huomasin, että joku Pieter oli lisännyt minut meseensä (Msn), mukana oli viesti jossa luki jotakin tähän tyyliin: "Majoitut meille Belgian matkallasi". Hyväksyin Pieterin listalleni ja lähetinkin hänelle lyhyen viestin, kuitenkin vasta seuraavana päivänä innostuimme juttelemaan "enemmän", eli pari lausetta. Sen verran sain kuitenkin selville, että Pieter ei ollutkaan perheen isä -kuten olin luullut- vaan vanhin, 22-vuotias, lapsi. No kömmähdyksiä sattuu, niihin pitää varmasti tottua tällä reissulla.
No, seuraava uutinen koskee myöskin tulevaa isäntäperhettäni. Facebookissa toisen perheen tytär, Aurelie, oli lisännyt minut kaverikseen. Mukavan näköinen tyttö, minua vuoden vanhempi. Näyttää elävän hyvin aktiivista ja riehakasta elämää. Mielenkiintoiset kaksi viikkoa mahdollisesti tulossa.
Palataan noihin aikaisempiin tapahtumiin taas myöhemmin.
- Eetu
Järjestelyjä, surua ja iloa
Eihän tässä kerinnyt kauaa vierähtämään, kun jo olen täällä kirjoittelemassa. Jatketaan siis siitä mihin eilen jäätiin. Kun kirjeet oli kirjoitettu ja kuvat saatu tallennettua oikeassa muodossa (tämä muuten oli yllättävän vaikeaa, onneksi Jari hallitsee tietokoneet allekirjoittanutta paremmin), oli aika pistää isot pyörät pyörimään. Saimme Miian kanssa kutsun saapua koulullemme kera vanhempien.
Parin päivän päästä kuljimme Matin ja Jarin perässä pitkin koulukeskuksen käytäviä jonkinlaiseen opettajien työtilaan, josta löytyi muutama tietokone. Ohjaajien opastuksella löysimme tiemme Lions Clubin sivuille -tosin ei sivut tainneet olla vieraat enää siinä vaiheessa kenelläkään siinä tilassa- josta latasimme aimo nivaskan kaavakkeita täytettäviksi. Parisen tuntia taisimme ohjaajien ja vanhempien kanssa lappusia täytellä koittaen samalla pohtia mahdollisia allergioita ynnämuita äärimmäisen tärkeitä tietoja.
Kaavakkaiden loppuosassa silmiin vihdoin osui se kaikkein kiinnostavin taulukko; Nuorisovaihdon kohdemaat. Kotona oli asiaa jo pohdittu ja ensimmäinen vaihtoehto oli helposti täytetty: Italia. Olin varma, että siellä on paikka minua odottamassa, joten kakkos ja kolmos vaihtoehdot täytettiinkin vain näön vuoksi. Toiseksi toivemaaksi laitoin Sveitsin ja kolmanneksi, nopean pohdinnan ja googlettamisen jälkeen, Slovenian. Kroatia taisteli myös kolmossijasta.
Omien tietojen näkyessä tietokoneen ruudulla ja kaavakkeita tallennettaessa ymmärsi, että tässä oltiin nyt täysillä mukana. Parin tunnin kaavakkeentäyttösession jälkeen lähdimme kohti kotia, mukanamme määräykset hommata matkavakuutukset ja passi. Näiden hankkiminen tuli ajankohtaiseksi myös siitä syystä, että olin toukokuussa lähdössä kulttuurihistorian matkalle Prahaan. Prahaan lähtö sijoittui mainioon aikaan, sillä se tuli olemaan ensimmäinen ulkomaanmatkani ja näin ollen ensimmäinen kerta lentokoneessa. Kulttuurihistorianreissun matkajärjestelyt ja itse matka olivat hyvää -ja kaivattua- kokemusta nuorisovaihtoa ajatellen.
Niin eteni aika kaikessa rauhassa, nuorisovaihdon järjestelyt elivät hiljaiseloaan, eikä viikkoihin kuulunut mistään suunnasta minkäänlaista informaatiota. Lopulta sain sähköpostin, että kaikki toivomani kohdemaat olivat jo täytetty. Se oli siinä sitten. Tieto oli harmillinen, mutta ei musertava. Muutaman tunnin angstauksen jälkeen olin sinut tämän kanssa. Yhdessä asiaa sitten harmiteltiin perheenkesken ja koulussa Matin kanssa. Onneksi Miialle sentää oli varmistunut paikka hänen ensimmäisen toiveensa mukaan, Uusi-Seelanti odotti pohjoisen asukkia.
Tammikuun lopussa, kun illalla menin lukemaan vielä sähköpostiani löysin postilaatikosta uuden viestin. Se oli Heikiltä, M-piirin nuorisovaihtajalta. Viesti kuului:
Hei.
Hakemuksenne tulivat hakuajan jälkeen, mutta saattaa olla, että paikkoja olisi vielä jäljellä eli voisitteko vahvistaa pikaisesti käykö vaihtomaana joku seuraavista, vain yksi paikka kussakin
Viro, leiri Saarenmaalla
Belgia, perhepaikka
Valko-Venäjä, perhepaikka
Turkki, perhepaikka
Ja seuraavana päivänä oli tullut:
Hei
Tuli vielä Ruotsi ja Norja, leiri menee 18.8. asti eli käykö koululle?
Viestit luettuani sydän hakkasi. Minulla oli vielä mahdollisuuksia. Luin viestin äidilleni, kertasin listalla olevat maat uudelleen. Uskoin, että kyse on minuuteista. En ollut päiviin tarkastanut sähköpostiani ja ajattelin mahdollisuuksien menneen tältäkin osin. Osasin nopeasti karsia listalta kohteet joihin en haluaisi, ensimmäinen oli Valko-Venäjä. Kuka ihme haluaa vaihtoon Euroopan viimeiseen diktatuuriin? Myös Turkki putosi pois pelistä stereotypioitten ja ennakkoluulojen takia. Viro taas tuntui liian tavanomaiselta ja Ruotsiinkaan en halunnut samasta syystä, plus se etten osaa kovin hyvin ruotsinkieltä. Norja taas ei sopinut koulun takia aikatauluun. Jäljelle jäi siis Belgia. Lähetin vastauksen Heikille ja seuraavana päivänä tuli viesti:
Hei.
Sain sijoitettua sinut Belgiaan perhepaikalle.
Sopiihan tämä, sillä kaikki 1.-3. vaihtoehtosi ovat täynnä?
No tottakai tämä sopi. Vaikka kyseessä oli "jämäpaikka", kuulosti se todella hyvältä. Ei ehkä Italian vertainen, mutta väliäkös sillä, ei makeaa mahan täydeltä.
Tällainen oli taas yksi nuorisovaihtoprojektini vaiheista. Kertomani asiat tapahtuivat siis pitkällä aikavälillä ja kaikkea uutta tietoa piti odottaa viikkoja. Kärsivällisyys on siis tässäkin pelissä plussaa.
Näkemisiin,
- Eetu
keskiviikko 9. kesäkuuta 2010
Tervetuloa mukaan matkalle!
Tulipa tuossa viime yönä sängyssä pyöriessäni mieleen hullu idea; mitäs jos alkaisin kirjoittelemaan blogia tulevasta Belgian matkastani. Ei idea silti tyhjästä syntynyt, vaan innostus taisi löytyä kavereideni pitämästä Interrail-blogista, jossa suunnitellaan ensi vuoden interrail-reissua(mme). Ennen minkäänluokan interraileja on minulla kuitenkin edessä kolmen viikon matka Euroopan ytimeen, Belgiaan. Mikä on matkan idea, miten onnituin lusikkani tähänki soppaan sekoittamaan ja monia muita kysymyksiä tullaan selventämään tämän tekstin varrella.
Ulkomaille lähtö ja matkusteleminen on ollut haaveissani koko pitkän teini-iän, tätä tuskaa helpottaakseni -tai pahentaakseni- olen etsinyt netistä kaikki mahdolliset vaihtoehdot tavalliselle lomareissulle. Tarkoituksena oli löytää jotain opiskelijabudjetille sopivaa ja aikatauluun mahtuvaa. Jo jäljessä mainittu sulki pois pitkiä työleirejä ja Au-pairiksi minusta tuskin olisi, vaikka niitäkin sivuja tuli välillä ahkerasti selailtua.
Lopulta epätoivoisiin ajatuksiini vastattiin. Taisi olla vuoden pimein ja märin kausi menossa, kun koulun keskusradiosta pärähti ilmoitus Lions Clubin nuorisovaihtoinfosta. Siinä hetkessä napsahti jokin päässäni ja muutaman päivän jälkeen löysin itseni istumasta lähes tyhjästä luokkahuoneesta paikallisten leijonien kertoillessa Nuorisovaihdosta ja kaikkeen siihen liittyvästä. Kuunnellessani Matin ja Jarin puheita vilkuilin epäillen ympärilleni. Minun lisäkseni luokassa oli muistaakseni noin kuusi nuorta, suosio ei siis ollut valtaisa. Lyhyen matikan taidoillani laskin, että tässähän on Eetu-pojalla jopa mahdollisuuksia.
Muutamaa päivää myöhemmin sainkin sitten tietää, että minulla olisi mahdollisuus lähteä jonnekin päin maailmaa muutamaksi viikoksi. En kuitenkaan ollut ainoa hienon mahdollisuuden saanut, vaan sain kuulla, että opiskelutoverini Miiakin oltiin valmis lähettämään maailmalle. Tästä alkoi järjestelemisrumba josta meillä ei olisi enää paluuta. Matkaa sitten lähdettiinkin järjestelemään melko tiiviillä ydinporukalla johon kuuluvat paikalliset Lions Clubien aktiivit Matti ja Jari, kohtalontoverini Miia ja hänen äitinsä Eija, sekä minä -mr. Blogisti- ja minun äitini Päivi.
Vain muutamaa päivää ensimmäisen infon jälkeen, kun olin saanut matkalleni vanhempieni siunauksen, sain tehtäväkseni kirjoittaa kirjeen tulevalle isäntäperheelleni. Eihän minulla tietenkään tässä vaiheessa ollut hajuakaan isäntäperheestä, tai edes siitä mihin päin muailmaa päädyn. Ideana oli liittää kirje hakemukseeni, jotta kaikki näkisivät minkälainen tyyppi sieltä olisi tulossa. Kirje rustattiin sitten englanniksi -tai omalla kohdalle pikemminkin globishiksi- ja mukaan liitettiin aimo annos kuvia itsestäni ja perheestäni. Pitihän ihmisten nähdä sekin minkä näköisen hepun he mahdollisesti majoittavat.
Tässä olikin sitten kai reissun ensimmäinen vaihe kerrottuna ja pientä alustusta koko blogiin. Kirjoittelen lisää sitä mukaa kun jaksan ja ehdin. Niin paljon olisi jo kerrottavaa, enkä ole edes vielä päässyt pois Suomesta!
Antoisia lukuhetkiä toivottelee
-Eetu
Ulkomaille lähtö ja matkusteleminen on ollut haaveissani koko pitkän teini-iän, tätä tuskaa helpottaakseni -tai pahentaakseni- olen etsinyt netistä kaikki mahdolliset vaihtoehdot tavalliselle lomareissulle. Tarkoituksena oli löytää jotain opiskelijabudjetille sopivaa ja aikatauluun mahtuvaa. Jo jäljessä mainittu sulki pois pitkiä työleirejä ja Au-pairiksi minusta tuskin olisi, vaikka niitäkin sivuja tuli välillä ahkerasti selailtua.
Lopulta epätoivoisiin ajatuksiini vastattiin. Taisi olla vuoden pimein ja märin kausi menossa, kun koulun keskusradiosta pärähti ilmoitus Lions Clubin nuorisovaihtoinfosta. Siinä hetkessä napsahti jokin päässäni ja muutaman päivän jälkeen löysin itseni istumasta lähes tyhjästä luokkahuoneesta paikallisten leijonien kertoillessa Nuorisovaihdosta ja kaikkeen siihen liittyvästä. Kuunnellessani Matin ja Jarin puheita vilkuilin epäillen ympärilleni. Minun lisäkseni luokassa oli muistaakseni noin kuusi nuorta, suosio ei siis ollut valtaisa. Lyhyen matikan taidoillani laskin, että tässähän on Eetu-pojalla jopa mahdollisuuksia.
Muutamaa päivää myöhemmin sainkin sitten tietää, että minulla olisi mahdollisuus lähteä jonnekin päin maailmaa muutamaksi viikoksi. En kuitenkaan ollut ainoa hienon mahdollisuuden saanut, vaan sain kuulla, että opiskelutoverini Miiakin oltiin valmis lähettämään maailmalle. Tästä alkoi järjestelemisrumba josta meillä ei olisi enää paluuta. Matkaa sitten lähdettiinkin järjestelemään melko tiiviillä ydinporukalla johon kuuluvat paikalliset Lions Clubien aktiivit Matti ja Jari, kohtalontoverini Miia ja hänen äitinsä Eija, sekä minä -mr. Blogisti- ja minun äitini Päivi.
Vain muutamaa päivää ensimmäisen infon jälkeen, kun olin saanut matkalleni vanhempieni siunauksen, sain tehtäväkseni kirjoittaa kirjeen tulevalle isäntäperheelleni. Eihän minulla tietenkään tässä vaiheessa ollut hajuakaan isäntäperheestä, tai edes siitä mihin päin muailmaa päädyn. Ideana oli liittää kirje hakemukseeni, jotta kaikki näkisivät minkälainen tyyppi sieltä olisi tulossa. Kirje rustattiin sitten englanniksi -tai omalla kohdalle pikemminkin globishiksi- ja mukaan liitettiin aimo annos kuvia itsestäni ja perheestäni. Pitihän ihmisten nähdä sekin minkä näköisen hepun he mahdollisesti majoittavat.
Tässä olikin sitten kai reissun ensimmäinen vaihe kerrottuna ja pientä alustusta koko blogiin. Kirjoittelen lisää sitä mukaa kun jaksan ja ehdin. Niin paljon olisi jo kerrottavaa, enkä ole edes vielä päässyt pois Suomesta!
Antoisia lukuhetkiä toivottelee
-Eetu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)