Järjestelyjä, surua ja iloa

Eihän tässä kerinnyt kauaa vierähtämään, kun jo olen täällä kirjoittelemassa. Jatketaan siis siitä mihin eilen jäätiin. Kun kirjeet oli kirjoitettu ja kuvat saatu tallennettua oikeassa muodossa (tämä muuten oli yllättävän vaikeaa, onneksi Jari hallitsee tietokoneet allekirjoittanutta paremmin), oli aika pistää isot pyörät pyörimään. Saimme Miian kanssa kutsun saapua koulullemme kera vanhempien.


Parin päivän päästä kuljimme Matin ja Jarin perässä pitkin koulukeskuksen käytäviä jonkinlaiseen opettajien työtilaan, josta löytyi muutama tietokone. Ohjaajien opastuksella löysimme tiemme Lions Clubin sivuille -tosin ei sivut tainneet olla vieraat enää siinä vaiheessa kenelläkään siinä tilassa- josta latasimme aimo nivaskan kaavakkeita täytettäviksi. Parisen tuntia taisimme ohjaajien ja vanhempien kanssa lappusia täytellä koittaen samalla pohtia mahdollisia allergioita ynnämuita äärimmäisen tärkeitä tietoja.


Kaavakkaiden loppuosassa silmiin vihdoin osui se kaikkein kiinnostavin taulukko; Nuorisovaihdon kohdemaat. Kotona oli asiaa jo pohdittu ja ensimmäinen vaihtoehto oli helposti täytetty: Italia. Olin varma, että siellä on paikka minua odottamassa, joten kakkos ja kolmos vaihtoehdot täytettiinkin vain näön vuoksi. Toiseksi toivemaaksi laitoin Sveitsin ja kolmanneksi, nopean pohdinnan ja googlettamisen jälkeen, Slovenian. Kroatia taisteli myös kolmossijasta.

Omien tietojen näkyessä tietokoneen ruudulla ja kaavakkeita tallennettaessa ymmärsi, että tässä oltiin nyt täysillä mukana. Parin tunnin kaavakkeentäyttösession jälkeen lähdimme kohti kotia, mukanamme määräykset hommata matkavakuutukset ja passi. Näiden hankkiminen tuli ajankohtaiseksi myös siitä syystä, että olin toukokuussa lähdössä kulttuurihistorian matkalle Prahaan. Prahaan lähtö sijoittui mainioon aikaan, sillä se tuli olemaan ensimmäinen ulkomaanmatkani ja näin ollen ensimmäinen kerta lentokoneessa. Kulttuurihistorianreissun matkajärjestelyt ja itse matka olivat hyvää -ja kaivattua- kokemusta nuorisovaihtoa ajatellen.


Niin eteni aika kaikessa rauhassa, nuorisovaihdon järjestelyt elivät hiljaiseloaan, eikä viikkoihin kuulunut mistään suunnasta minkäänlaista informaatiota. Lopulta sain sähköpostin, että kaikki toivomani kohdemaat olivat jo täytetty. Se oli siinä sitten. Tieto oli harmillinen, mutta ei musertava. Muutaman tunnin angstauksen jälkeen olin sinut tämän kanssa. Yhdessä asiaa sitten harmiteltiin perheenkesken ja koulussa Matin kanssa. Onneksi Miialle sentää oli varmistunut paikka hänen ensimmäisen toiveensa mukaan, Uusi-Seelanti odotti pohjoisen asukkia.

Tammikuun lopussa, kun illalla menin lukemaan vielä sähköpostiani löysin postilaatikosta uuden viestin. Se oli Heikiltä, M-piirin nuorisovaihtajalta. Viesti kuului:

Hei.
Hakemuksenne tulivat hakuajan jälkeen, mutta saattaa olla, että paikkoja olisi vielä jäljellä eli voisitteko vahvistaa pikaisesti käykö vaihtomaana joku seuraavista, vain yksi paikka kussakin
Viro, leiri Saarenmaalla
Belgia, perhepaikka
Valko-Venäjä, perhepaikka
Turkki, perhepaikka

Ja seuraavana päivänä oli tullut:

Hei
Tuli vielä Ruotsi ja Norja, leiri menee 18.8. asti eli käykö koululle?

Viestit luettuani sydän hakkasi. Minulla oli vielä mahdollisuuksia. Luin viestin äidilleni, kertasin listalla olevat maat uudelleen. Uskoin, että kyse on minuuteista. En ollut päiviin tarkastanut sähköpostiani ja ajattelin mahdollisuuksien menneen tältäkin osin. Osasin nopeasti karsia listalta kohteet joihin en haluaisi, ensimmäinen oli Valko-Venäjä. Kuka ihme haluaa vaihtoon Euroopan viimeiseen diktatuuriin? Myös Turkki putosi pois pelistä stereotypioitten ja ennakkoluulojen takia. Viro taas tuntui liian tavanomaiselta ja Ruotsiinkaan en halunnut samasta syystä, plus se etten osaa kovin hyvin ruotsinkieltä. Norja taas ei sopinut koulun takia aikatauluun. Jäljelle jäi siis Belgia. Lähetin vastauksen Heikille ja seuraavana päivänä tuli viesti:

Hei.
Sain sijoitettua sinut Belgiaan perhepaikalle.
Sopiihan tämä, sillä kaikki 1.-3. vaihtoehtosi ovat täynnä?

No tottakai tämä sopi. Vaikka kyseessä oli "jämäpaikka", kuulosti se todella hyvältä. Ei ehkä Italian vertainen, mutta väliäkös sillä, ei makeaa mahan täydeltä.

Tällainen oli taas yksi nuorisovaihtoprojektini vaiheista. Kertomani asiat tapahtuivat siis pitkällä aikavälillä ja kaikkea uutta tietoa piti odottaa viikkoja. Kärsivällisyys on siis tässäkin pelissä plussaa.

Näkemisiin,

- Eetu