Tästä hetkestä

Pahoitteluni siitä, että tekstin tekniset asetukset vaihtelee (mm. fontin koko, tekstin asettelu). Toivon kuitenkin, ettei tämä häiritse itse tekstin lukemista. Jouduin tappelemaan kokemattomuuttani toisen blogimerkinnän kanssa äärimmäisen kauan ja moneen otteeseen, harmillista.

Yritän edetä kertomuksessani aikajärjestyksessä, mutta koska matka lähestyy, niin saan koko ajan uutta infoa. Kerrottakoon nyt näistä uusimmista uutisista. Pari päivää sitten (tässä blogissa muuten hyvin epämääräinen ajankäsite) huomasin, että joku Pieter oli lisännyt minut meseensä (Msn), mukana oli viesti jossa luki jotakin tähän tyyliin: "Majoitut meille Belgian matkallasi". Hyväksyin Pieterin listalleni ja lähetinkin hänelle lyhyen viestin, kuitenkin vasta seuraavana päivänä innostuimme juttelemaan "enemmän", eli pari lausetta. Sen verran sain kuitenkin selville, että Pieter ei ollutkaan perheen isä -kuten olin luullut- vaan vanhin, 22-vuotias, lapsi. No kömmähdyksiä sattuu, niihin pitää varmasti tottua tällä reissulla.

No, seuraava uutinen koskee myöskin tulevaa isäntäperhettäni. Facebookissa toisen perheen tytär, Aurelie, oli lisännyt minut kaverikseen. Mukavan näköinen tyttö, minua vuoden vanhempi. Näyttää elävän hyvin aktiivista ja riehakasta elämää. Mielenkiintoiset kaksi viikkoa mahdollisesti tulossa.

Palataan noihin aikaisempiin tapahtumiin taas myöhemmin.

- Eetu

Järjestelyjä, surua ja iloa

Eihän tässä kerinnyt kauaa vierähtämään, kun jo olen täällä kirjoittelemassa. Jatketaan siis siitä mihin eilen jäätiin. Kun kirjeet oli kirjoitettu ja kuvat saatu tallennettua oikeassa muodossa (tämä muuten oli yllättävän vaikeaa, onneksi Jari hallitsee tietokoneet allekirjoittanutta paremmin), oli aika pistää isot pyörät pyörimään. Saimme Miian kanssa kutsun saapua koulullemme kera vanhempien.


Parin päivän päästä kuljimme Matin ja Jarin perässä pitkin koulukeskuksen käytäviä jonkinlaiseen opettajien työtilaan, josta löytyi muutama tietokone. Ohjaajien opastuksella löysimme tiemme Lions Clubin sivuille -tosin ei sivut tainneet olla vieraat enää siinä vaiheessa kenelläkään siinä tilassa- josta latasimme aimo nivaskan kaavakkeita täytettäviksi. Parisen tuntia taisimme ohjaajien ja vanhempien kanssa lappusia täytellä koittaen samalla pohtia mahdollisia allergioita ynnämuita äärimmäisen tärkeitä tietoja.


Kaavakkaiden loppuosassa silmiin vihdoin osui se kaikkein kiinnostavin taulukko; Nuorisovaihdon kohdemaat. Kotona oli asiaa jo pohdittu ja ensimmäinen vaihtoehto oli helposti täytetty: Italia. Olin varma, että siellä on paikka minua odottamassa, joten kakkos ja kolmos vaihtoehdot täytettiinkin vain näön vuoksi. Toiseksi toivemaaksi laitoin Sveitsin ja kolmanneksi, nopean pohdinnan ja googlettamisen jälkeen, Slovenian. Kroatia taisteli myös kolmossijasta.

Omien tietojen näkyessä tietokoneen ruudulla ja kaavakkeita tallennettaessa ymmärsi, että tässä oltiin nyt täysillä mukana. Parin tunnin kaavakkeentäyttösession jälkeen lähdimme kohti kotia, mukanamme määräykset hommata matkavakuutukset ja passi. Näiden hankkiminen tuli ajankohtaiseksi myös siitä syystä, että olin toukokuussa lähdössä kulttuurihistorian matkalle Prahaan. Prahaan lähtö sijoittui mainioon aikaan, sillä se tuli olemaan ensimmäinen ulkomaanmatkani ja näin ollen ensimmäinen kerta lentokoneessa. Kulttuurihistorianreissun matkajärjestelyt ja itse matka olivat hyvää -ja kaivattua- kokemusta nuorisovaihtoa ajatellen.


Niin eteni aika kaikessa rauhassa, nuorisovaihdon järjestelyt elivät hiljaiseloaan, eikä viikkoihin kuulunut mistään suunnasta minkäänlaista informaatiota. Lopulta sain sähköpostin, että kaikki toivomani kohdemaat olivat jo täytetty. Se oli siinä sitten. Tieto oli harmillinen, mutta ei musertava. Muutaman tunnin angstauksen jälkeen olin sinut tämän kanssa. Yhdessä asiaa sitten harmiteltiin perheenkesken ja koulussa Matin kanssa. Onneksi Miialle sentää oli varmistunut paikka hänen ensimmäisen toiveensa mukaan, Uusi-Seelanti odotti pohjoisen asukkia.

Tammikuun lopussa, kun illalla menin lukemaan vielä sähköpostiani löysin postilaatikosta uuden viestin. Se oli Heikiltä, M-piirin nuorisovaihtajalta. Viesti kuului:

Hei.
Hakemuksenne tulivat hakuajan jälkeen, mutta saattaa olla, että paikkoja olisi vielä jäljellä eli voisitteko vahvistaa pikaisesti käykö vaihtomaana joku seuraavista, vain yksi paikka kussakin
Viro, leiri Saarenmaalla
Belgia, perhepaikka
Valko-Venäjä, perhepaikka
Turkki, perhepaikka

Ja seuraavana päivänä oli tullut:

Hei
Tuli vielä Ruotsi ja Norja, leiri menee 18.8. asti eli käykö koululle?

Viestit luettuani sydän hakkasi. Minulla oli vielä mahdollisuuksia. Luin viestin äidilleni, kertasin listalla olevat maat uudelleen. Uskoin, että kyse on minuuteista. En ollut päiviin tarkastanut sähköpostiani ja ajattelin mahdollisuuksien menneen tältäkin osin. Osasin nopeasti karsia listalta kohteet joihin en haluaisi, ensimmäinen oli Valko-Venäjä. Kuka ihme haluaa vaihtoon Euroopan viimeiseen diktatuuriin? Myös Turkki putosi pois pelistä stereotypioitten ja ennakkoluulojen takia. Viro taas tuntui liian tavanomaiselta ja Ruotsiinkaan en halunnut samasta syystä, plus se etten osaa kovin hyvin ruotsinkieltä. Norja taas ei sopinut koulun takia aikatauluun. Jäljelle jäi siis Belgia. Lähetin vastauksen Heikille ja seuraavana päivänä tuli viesti:

Hei.
Sain sijoitettua sinut Belgiaan perhepaikalle.
Sopiihan tämä, sillä kaikki 1.-3. vaihtoehtosi ovat täynnä?

No tottakai tämä sopi. Vaikka kyseessä oli "jämäpaikka", kuulosti se todella hyvältä. Ei ehkä Italian vertainen, mutta väliäkös sillä, ei makeaa mahan täydeltä.

Tällainen oli taas yksi nuorisovaihtoprojektini vaiheista. Kertomani asiat tapahtuivat siis pitkällä aikavälillä ja kaikkea uutta tietoa piti odottaa viikkoja. Kärsivällisyys on siis tässäkin pelissä plussaa.

Näkemisiin,

- Eetu

Tervetuloa mukaan matkalle!

Tulipa tuossa viime yönä sängyssä pyöriessäni mieleen hullu idea; mitäs jos alkaisin kirjoittelemaan blogia tulevasta Belgian matkastani. Ei idea silti tyhjästä syntynyt, vaan innostus taisi löytyä kavereideni pitämästä Interrail-blogista, jossa suunnitellaan ensi vuoden interrail-reissua(mme). Ennen minkäänluokan interraileja on minulla kuitenkin edessä kolmen viikon matka Euroopan ytimeen, Belgiaan. Mikä on matkan idea, miten onnituin lusikkani tähänki soppaan sekoittamaan ja monia muita kysymyksiä tullaan selventämään tämän tekstin varrella.


Ulkomaille lähtö ja matkusteleminen on ollut haaveissani koko pitkän teini-iän, tätä tuskaa helpottaakseni -tai pahentaakseni- olen etsinyt netistä kaikki mahdolliset vaihtoehdot tavalliselle lomareissulle. Tarkoituksena oli löytää jotain opiskelijabudjetille sopivaa ja aikatauluun mahtuvaa. Jo jäljessä mainittu sulki pois pitkiä työleirejä ja Au-pairiksi minusta tuskin olisi, vaikka niitäkin sivuja tuli välillä ahkerasti selailtua.

Lopulta epätoivoisiin ajatuksiini vastattiin. Taisi olla vuoden pimein ja märin kausi menossa, kun koulun keskusradiosta pärähti ilmoitus Lions Clubin nuorisovaihtoinfosta. Siinä hetkessä napsahti jokin päässäni ja muutaman päivän jälkeen löysin itseni istumasta lähes tyhjästä luokkahuoneesta paikallisten leijonien kertoillessa Nuorisovaihdosta ja kaikkeen siihen liittyvästä. Kuunnellessani Matin ja Jarin puheita vilkuilin epäillen ympärilleni. Minun lisäkseni luokassa oli muistaakseni noin kuusi nuorta, suosio ei siis ollut valtaisa. Lyhyen matikan taidoillani laskin, että tässähän on Eetu-pojalla jopa mahdollisuuksia.


Muutamaa päivää myöhemmin sainkin sitten tietää, että minulla olisi mahdollisuus lähteä jonnekin päin maailmaa muutamaksi viikoksi. En kuitenkaan ollut ainoa hienon mahdollisuuden saanut, vaan sain kuulla, että opiskelutoverini Miiakin oltiin valmis lähettämään maailmalle. Tästä alkoi järjestelemisrumba josta meillä ei olisi enää paluuta. Matkaa sitten lähdettiinkin järjestelemään melko tiiviillä ydinporukalla johon kuuluvat paikalliset Lions Clubien aktiivit Matti ja Jari, kohtalontoverini Miia ja hänen äitinsä Eija, sekä minä -mr. Blogisti- ja minun äitini Päivi.


Vain muutamaa päivää ensimmäisen infon jälkeen, kun olin saanut matkalleni vanhempieni siunauksen, sain tehtäväkseni kirjoittaa kirjeen tulevalle isäntäperheelleni. Eihän minulla tietenkään tässä vaiheessa ollut hajuakaan isäntäperheestä, tai edes siitä mihin päin muailmaa päädyn. Ideana oli liittää kirje hakemukseeni, jotta kaikki näkisivät minkälainen tyyppi sieltä olisi tulossa. Kirje rustattiin sitten englanniksi -tai omalla kohdalle pikemminkin globishiksi- ja mukaan liitettiin aimo annos kuvia itsestäni ja perheestäni. Pitihän ihmisten nähdä sekin minkä näköisen hepun he mahdollisesti majoittavat.

Tässä olikin sitten kai reissun ensimmäinen vaihe kerrottuna ja pientä alustusta koko blogiin. Kirjoittelen lisää sitä mukaa kun jaksan ja ehdin. Niin paljon olisi jo kerrottavaa, enkä ole edes vielä päässyt pois Suomesta!


Antoisia lukuhetkiä toivottelee


-Eetu